Revanssi!
Flickrin Commons-kuvia
Woman in cell, playing solitaireNickolas Muray, 1950George Eastman House CollectionPoker players, mainoskuva vuodelta 1951
State Library and Archives of Florida Mun kone ei pelaa, joten olen nyt tässä osiossa pelkän ajattelun varassa.
Pelattu on aina. Joka puolella maailmaa ja kaikissa kulttuureissa. Hauskin pelihavaintoni oli nuorena rinkkalaisena ensimmäiseltä kreikanmatkaltani. Miehet ouzo-laseineen istuivat "miestenkahvilassa" sen hassun puisen jalkapallopelin ääressä. Istuin pitkistä katseista huolimatta pienen kahvilan nurkassa ja katselin kiinnostuneena sitä sosiaalista pientä yhteisöä, johon muilla ei ollut asiaa. Tuoreet yrtit odottelivat yhdellä tuolilla pääsemistä emännän valmistelemaan pataan, mutta miehillä ei ollut kiire. Se oli heidän yhteinen pelihetkensä ja sen sosiaalisen merkityksen aisti, vaikken ymmärtänyt huudahduksista, pilkkapuheista, käsimerkeistä tai vitseistä sanaakaan. Kun pöytääni yllättäen tuotiin pieni lasillinen ouzoa ja suolattuja pistaaseja, ymmärsin, että paikkaan sopimattomasti tunkeutuneelle vieraalle yritettiin olla kohteliaita, koska peliin osallistuminen oli täysin mahdoton ajatus.
Olen aika laiska pelaaja. Lapsena pelaaminen oli aktiivisempaa. Olin hyvä syöttäjä ja sieppari pesäpallossa. En silti koskaan innostunut pelaamisesta tarpeeksi paljon. Isoveljeni opetti useita pasiansseja, muistan niistä vielä muutaman, mutta kortteja tuli lätkittyä pahimpina kyllästymisen hetkinä. Kunnes löysin oikean flipperin <3!Peleissä ihaninta ja kamalinta oli tietenkin tuo koukuttuminen. Aina piti voittaa oma tai kavereiden ennätys. Pelaamisen yhteisöllisyys oli kiehtovaa. Ristikoiden ja sudokujen arvoitus ei ole koskaan oikein auennut, ehkä juuri sen yksintekemisen takia. Olen pelannut Windowsin flipperiä koneella. Eihän se tuntunut miltään, puuttui kosketus ja ympärillä olevat kannustajat. Kuin huono tiivistelmä lempikirjasta. Mutta huonoinkin peli voi vetää yhteisöllisesti puolensa. Muistan Felix-ketsupin kömpelön mainospelin, joka nappasi koko osaston valtaansa. Aamuvuorolaiset kastelivat, lannoittivat ja keräsivät iltavuorolaisten tomaatit, iltavuorolaiset puolestaan hoitivat aamuvuorolaisten kasvien hyvinvoinnista ennen kotiinlähtöä. (Työ)aikaa kului, oikeasti todella vähän, niin peruspelistä oli kyse. Emme edes odottaneet mitään voittoa, kingit oli 30.000 kilolukemissa, meillä kullakin oli ehkä 780 kiloa kypsiä tomaatteja plakkarissa. Innostus oli yhteistä, samoin leikkiin kyllästyminen. Nykypeleihin olen saanut tuntumaa lähinnä työn kautta. Romppupelit kelpaavat edelleen ja verkossa on sitten se kaikki muu kiva. Laitoimme aikoinaan koneiden viereen listat verkko-osoitteita lasten löydettäviksi, Älypäät ja Aapelit sun muut. Lapset saivat kuitenkin parhaat pelineuvonsa kavereiltaan, aikuisia ei näihin leikkeihin juuri kaivattu. Selailin pelitarjontaa. Siellähän oli ihan mukavia ja harmittomia ajanvietepelejä ja kivoja tietokilpailuja. Mutta miltähän tuntuisi pelata vaikkapa Yatzia koneen kanssa, puuttuisi se kaikki jännittynyt pohdinta ja keskustelu vastapelaajien strategioista. Ja noppien kolina. Facebookin pelit olen ohittanyt tylysti. Aika ei kertakaikkiaan riitä. Mafia Wars -peliin liityin, koska siellä voin käydä auttamassa hädässä olevia kavereita. Onneksi pyyntöjä tulee nykyään harvoin, toivon, että peli kuolee pois piakkoin. Farmvillen koukuttavuus on luultavasti hauska. Tulee mieleen tomaattimme 10 vuoden takaa :). Parhaiten tätä peliä luonnehti kollegamme, joka kertoi, ettei enää roiku facessa vaan ainoastaan farmillaan. Facekaverit ovat vaihtuneet amerikkalaisiksi ja ties minkämaalaisiksi viljelijäkavereiksi, vapaa-aika kuluu nykyisin heidän kanssaan. Kun hänen lapsensa tulee koulusta, ensimmäinen kysymys äidille on: "Mitäs sun farmille kuuluu?" :) Roolipeleihin tuli tutustuttua (outo sana kertakaikkiaan) Runen myötä. Peli toi pikkupojat kirjastoon nopeiden yhteyksiemme vuoksi. En muistele lämmöllä noita aikoja, jatkuva välienselvittely ja erotuomarina olo teki työpäivistä raskaita ja pitkiä. Pelaavat pojat olivat niitä pikkupahiksia, jotka lintsasivat koulusta. Nyrkkitappelut, rahan varastaminen ja porukalla hakkaaminen oli tuttu selviytymisväylä näille lievästi adhd-tyypeille. Mietimme usein, olivatko pelisessiot energiaa purkavia vai kierroksia lisääviä hetkiä.Joukko hajaantui ja lakkasi käymästä vanhenevien koneiden myötä, johonkin muuhun kirjastoon oli saatu uudet ja nopeammat. Tiesimme, että he kulkivat ympäri Helsingin kirjastoja sitä mukaa, kun peliaikaa alettiin rajoittaa tai peli- ja porttikieltoja alkoi kerääntyä. Heitä katsellessa tajusi, että pelaamista on monenlaista. En hyväksynyt huolestuneiden aikuisten vaatimia täydellisiä pelikieltoja, mutta sain kyllä tuntuman yksilöihin, joiden kohdalla peliasiat eivät olleet enää hallinnassa. Katsoin YouTuben Rune-esittelyvideon, se oli hupia heveineen :). Nopea läpileikkaus, joka jää varmasti kavereilta saatujen vinkkien jalkoihin. Mitä se siellä kirkossa muuten teki Jos pelaisin verkossa, haluaisin pelata niitä pitkiä strategiapelejä. Ai niin, pelasin lapsena tennista muutamia vuosia, voisin myös muistella vanhoja taitoja Wiin kanssa. Ai mut sit täytyis kai hankkia se telkkari ensin?
