Hulabaloo Pikku-Berliinissä

 (kuvassa Tallinnan Katariina Jee, itse otettu)
Meidän kaupungissamme on ollut melko vähän keskustakorttelikirjastoautopysäkkejä (valmiiksi nuupahtanut kielikukkanen). Nyt niitä on ollut kolme lisää noin vuoden ajan. Maaliskuisena perjantai-iltana osuin tuuraajaksi  Port Arthurin pysäkille, ja koin hienoisen yllätyksen. Minulle on vuosien aikana muodostunut päähäni jonkinlainen keskivertokirjastoautoasiakkaan kuva -osin senkin takia, että monet asiakkaamme ovat ainakin kertomansa mukaan nimenomaan vain ja ainoastaan kirjastoauton käyttäjiä.
Kirjastoautossa käyminen on monesti sitä itseään: asiointia, sillä pienet tilamme ja vähäiset extrapalvelumme eivät juuri houkuttele käyttämään autoa olohuoneena (kirjailijavierailut, nukketeatterit jne. ovat sitten eri asia). Portsassa tilanne oli jotenkin toisentuntuinen. Autoon tuli kokonaisia perheitä (sen sijaan, että esim. isä ja lapsi/äiti ja lapsi/isosisko ja pikkuveli olisi lähetetty kotoa "pois jaloista"). Asiakkaat istuivat missä mahtuivat, pläräsivät kaikki lähes 5000 teosta läpi, keräilivät lainattavien pinoja, tulivat katumapäälle ja pistivät osan hyllyyn, ottivat taas takaisin jne. Lapset halailivat pehmoleluja. Kansalaisopiston ja teattereiden mainoksetkin tekivät kauppansa. Oli mukavaa seurata, kuinka perheet ilmiselvästi viihtyivät ja tehokkuusajattelu oli kaukana.
Kivijalkakirjastoammattilainen tuhahtaa, että eihän tuossa ole mitään ihmeellistä. Ei niin, mutta kirjastoauton perinteisen filosofian näkökulmasta tilanne ei ollut aivan odotusten kaltainen. Yleensä sielujemme silmille tarjotaan kuvaa maitolaiturista, jonka luona odottaa seniori liukuesteet Kuomasaappaitten pohjassa ja sitten vaihdetaan kuulumiset ja kirjastoautokuski vaihtaa kassin sisällön kuin ohimennen. Eilinen muuten mainio Radio Suomen Kirjastoilta tuki osittain tätä (toki myös osin oikeellista) mielikuvaa. No, toinen muunnelma on kyläkoulu, jonka lumiselle/aurinkoiselle pihalle kaartaa kirjastoauto ja koulun kaikki 49 lasta kiipeävät yhtäaikaa sisään.
En väitä, että kokemani olisi ainutlaatuista tai ennenkuulumatonta Suomessa (stadilaisille tietty ihan norppiproseduuri ) tai edes kotikaupungissamme, mutta se siis poikkesi siitä, mihin yleensä olen työssäni tottunut. Ja tässä kääntyy esiin kolikon kruuna: ihmiset, joiden korttelikirjasto on lopetettu, tulevat kirjastoautoon (hyvä kun tulevat) ja käyttäytyvät riemastuttavasti odotusten vastaisesti! Selviytyjiä ovat kuntalaiset, jotka käyttävät korvaavia palveluja, eivätkä heitä kirjastonkäyttöä sikseen.
Tätä kokemustani seuranneen päivän iltana pidettiin keskustan ravintolassa Pro Kirjasto -liikkeen organisoima keskustelutilaisuus, johon oli saatu vieraaksi Kirjastoseuran toiminnanjohtaja ja eläkkeellä oleva ex-kirjastotoimenjohtaja. Onneksi työtoverinikin uhrasi vapaa-aikaansa (kiitos!) ja oli yksityishenkilönä paikalla, koska hänelle tarjoutui tilaisuus korjata väärinkäsityksiä ja kertoa lisää kirjastoauton toiminnasta edelleen oikeutetusti epäluuloisille kaupunkilaisille. Me olemme heitä varten.
Ja kyläkoulaisia ja maitolaiturimummoja varten.
 
(otsikon Pikku-Berliini viittaa kirjoitukseni kaupunginosassa jatkosodan aikana olleeseen Saksan armeijan kasarmialueeseen ja varuskuntaan, isoäitini kertoi tarinoita näiltä samoilta nurkilta, ja olivat jännittävämpiä kuin omat jaaritteluni)