Barbara ja Catherine

Joskus mietin, kuinka on mahdollista suositella asiakkaille kirjoja, joita ei ole lukenut. Hyvin on mahdollista.

Omasta työstäni iso osa on henkilökohtaista neuvontatyötä, jota voisi verrata vaikkapa potilas- tai
vanhainkotikirjastotyöhön.
Silloin joutuu esittelemään ja kehumaan sellaistakin kaunokirjallisuutta, joka ei ehkä ole aivan omaa sydäntä lähinnä.
Onneksi yleensä ei tarvitse ihan randomilla mennä, uutuuksia ehtii ainakin vielä toistaiseksi kääntelemään käsissään ja vähän selailemaan.
Suosittelussa on lisäksi ollut suurena apuna kirjastossamme vuosina 2000-2007 tehty Kauno 2000 -projekti, joka myöhemmin poiki vielä rakenteilla olevan Kaunokirjallisuuden Verkkopalvelun.  Kaunoprojektissa kaikki suomeksi ilmestyvä kaunokirjallisuus oli jaettu vapaaehtoisille 2-3 hengen porukoille, jotka sitten kävivät läpi kaikki kohdalleen määrätyt romaanit ja asiasanoittivat ne. Itse kuuluin ryhmään A-E, joten minulla oli ilo tutustua läheisesti Elizabeth Adlerin, Maeve Binchyn, Barbara Taylor Bradfordin ja Catherine Cooksonin (mistä niitäkin kirjoja vielä sikisi, vuosia kirjailijan kuoleman jälkeen?) tuotantoon.
Romantiikka-, Wendla-, Murgrönan-, jne. aktiivit älkööt nyt nousko takajaloilleen, en ole (ala-)arvottamassa em. kirjailijoita mitenkään. Uskokaa tai älkää, ikävä olisi ollut asiasanoittaa MacLeania, Andy McNabia jne. Mutta sukupuoleni ja nuoruudenvalintojen takia "toiminta"lajityyppi osuu helpommin kohdalleen. Toki tuossa projektissa tuli tutustuttua myös esim. David Baldacciin, hirveetä potaskaa, anteeksi vain.
 
Kun asiakkaalle esittää kierrellen ja kaarrellen kysymyksiä, minkähänlaisesta kirjallisuudesta hän mahdollisesti pitäisi, on mahdotonta paeta koneen ääreen näpyttelemään hakusanoja. Sun ammattitaitosi (kiitosMikaHäkkispronomini) nimittäin punnitaan aina siinä hyllyn ääressä, ritirinnan asiakkaan ja tämän rollaattorin kanssa. Sama pätee lapsiasiakkaisiin -varsinkin kun koko koululuokka tupsahtaa yhtaikaa sisälle, ja kaikki haluavat maailman hauskimman kirjan, jossa pitää olla joku eläin salapoliisina ja laseria ja välituntirakkautta. Lastenkirjoihin tutustuminen on onneksi hauskempaa -juuri edellämainituista syistä.
 
Mutta että lukisinko edelleen vapaaehtoisesti samoja (ja enemmän) vaaleanpunakantisia, kultakirjainselkäisiä romskuja... ammattitaidon nimissä? Varsinkin kun aiemmin hivelevistä "etsipäs nuori mies minulle jotain hyvää lukemista" -repliikeistä on jo usein jäänyt pois se sana "nuori" : ). Lisäksi monet varttuneet asiakkaat haluavat takuun sille mitä kotiinsa kantavat: "onko tämä kirja nyt VARMASTI hyvä?"